Lapsuudessani sisäistin yleisesti hyväksytyn normin, jonka mukaan koulutus, työ, perheen perustaminen ja yhteiskunnan määrittelemien auktoriteettien kunnioittaminen on hyvän elämän edellytys. Näiden neljän pilarin varassa tuntui lepäävän onnellisen elämän salaisuus tai ainakin yhteiskuntakelpoisen, tunnollisen veronmaksajan velvollisuus. Se oli todellisuus, joka pitkälle aikuisuuteeni asti määritteli elämääni, oikeuskäsitystäni, valintojani ja minäkuvaani. Se oli myös todellisuus, joka teki minusta epävarman ja pelokkaan.
Elämääni varjostivat monet uhkakuvat. Milloin ne olivat bakteerien ja virusten aiheuttamia tauteja, milloin kulman takana vaanivia pahoinpitelijöitä tai taloudelliseen toimeentuloon liittyviä huolia. Elin uskomuksessa, jonka mukaan elämää hallitsivat sattuma ja geenit. Kävin säännöllisesti tutkimuksissa, otin rokotteita, seurasin uutisia, varoin punkkeja, tein sairaalloisesti töitä, säästin rahaa, hankin vakuutuksia… Yritin pitää lankoja käsissäni kontrolloimalla elämääni. Huolet ja velvollisuudet olivat luonnollinen olotila. Olin jo lapsesta asti tottunut varoituksiin ja neuvoihin sekä siihen, että aina oli joku muu, joka tiesi minua paremmin. Myös sen, mikä oli minulle parasta. Elin ulkoapäin ohjautuvasti pyrkien sopimaan siihen muottiin, jota yhteiskunta odotti minun olevan. Hankin ammatin ja hyvän työn, jossa olin pätevä ja pidetty mutta silti olin koko ajan tavalla tai toisella epävarma itsestäni. Luotin lähes sokeasti eri alan ns. asiantuntijoihin ja mediaan, enkä osannut kyseenalaistaa yleisesti hyväksyttyjä faktoja, koska olin rakentanut koko todellisuuskuvani niiden varaan. Olin tottunut käsittelemään lähes kaikkea vain rationaalisen mielen avulla, järkeistämällä, ja vaikka mystisyydestä olinkin kiinnostunut, se jäi…mystiseksi.
Kun 35-vuotiaana olin kaivossa, kasvokkain kuoleman kanssa, olin lähes varma, että minä ja koirani kuolemme sinne. Muistan ajatelleeni, että en halua kuolla, että tahtoisin kokea ja tehdä vielä niin paljon. Kävin läpi tunteiden sekamelskaa. Olin pettynyt itseeni, koska olin tuhlannut aikaani, arvokkainta elämässäni, ajamalla itseni oravanpyörään. Tajusin suorittavani elämääni, enkä niinkään eläväni sitä ja ymmärsin maksaneeni kovaa hintaa valinnoistani. Kärsin terveysongelmista mutta olin myös hukuttamassa ilon ja keveyden elämästäni velvollisuuksien alle. Kun pään sisäisen kakofonian ja avun huutamisen lomassa vilkaisin pelokasta, shokissa olevaa koiraani silmiin, sydämeni täyttyi rakkaudesta. Aloin puhumaan hänelle lempeästi ja siinä häntä rauhoitellessa rauhoituin itsekin ja mieleni tyyntyi. Silloin sain selvät ohjeet päähäni ja voiman kiivetä omin avuin pois kaivosta.
Tälläistä kokemusta ei voi unohtaa, eikä se voi olla vaikuttamatta. Vanha maailmankuvani mureni sitä mukaa kun omaksuin uudenlaisen tavan hahmottaa elämää ja toisenlaista todellisuutta. Etsin vastauksia, viisasten kiveä, johon nojata ja olin välillä hyvin fanaattinenkin. Aikaisemmin varmuudella tietämäni fakta tuntuikin yhtäkkiä olevan valhetta ja illuusiota. Elämä oli melkoista etsikkoaikaa. Poisoppimista vanhasta totutusta tavasta olla, elää ja ajatella, ja uuden oppimista. Voisi sanoa, että totuuden janossani kävin läpi melkoista kasvuprosessia, mikä ei aina ollut helppoa lähipiirilleni. Jos oli itsellenikään. Aloin kyseenalaistamaan monia yhteiskuntamme asioita. Kummeksuin miten meitä jo koulun alaluokilta alkaen ohjelmoidaan maailmankuvaan, joka pohjaa lähes kokonaan rationaaliseen mieleen ja velvollisuuksiin. Eläinrakkaana ihmisenä olin myös hämmentynyt miten sokea olin voinut olla eläinten oikeuksien polkemiselle. Moni asia tuntui olevan yhtäkkiä ihan päälaellaan tässä systeemissä, jossa ihmisten laatimilla laeilla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä luonnonlakien kanssa. Mietin myös paljon median osuutta ihmisten käyttäytymisessä. Painettu sana tai televisiouutinen, molemmat ovat vahvoja vaikuttamisen välineitä. Pikkuhiljaa lopetinkin uutisten seuraamisen jättämällä sanomalehdet tilaamatta ja pitämällä television kiinni. Joitain vuosia sitten luovuin tv:stä kokonaan. Koin sen olevan hypnoosilaatikko, joka “viljelee” pelkoa vieden minut kauemmas omasta itsestäni ja totuudestani.
Olen viime aikoina paljon miettinyt juurikin hypnoosia ja sen suhdetta kokemaamme todellisuuteen. Meillä kaikilla on olettamuksia ja mielipiteitä, joista vedämme helposti yhteenvetoja ja totuuksia. Tiede, uskonnot ja monet henkiset tahot yrittävät parhaansa mukaan selittää todellisuuden luonnetta. Jokainen omasta näkökulmastaan käsin. Millaisessa todellisuudessa eläisikään lapsi, joka ei saisi mitään vaikutteita edeltäviltä sukupolvilta. Joka ei sivistäisi itseään kirjaviisaudella ja uutisilla, muiden kertomuksilla, vaan olisi tyhjä kangas, auki elämälle täysin omana itsenään. Me jokainen olemme saaneet suggestioita syntymästämme asti, kun edeltävät sukupolvet ovat siirtävät mantran tavoin omia uskomuksiaan, oppejaan, mielipiteitään ja tapojaan meille. Erilaiset tarinat ovat suggeroineet meitä kertoen millaisessa maailmassa me elämme ja millaisia meidän kuuluu olla. Hypnoottinen mielikuvamme todellisuuden luonteesta voi olla niin voimakas, että kyseenalaistamme omat tuntemuksemme ja kokemuksemme. Saatamme jopa vähätellä niitä tai epäillä mielenterveyttämme, jos koemme tai tunnemme jotain, mikä ei sovi yhteisömme tai yhteiskuntamme normiin. Maailmankuvamme takia voi myös toisen ihmisen uskomukset tuntua järjettömiltä mutta samaan aikaan emme välttämättä ymmärrä olevamme itsekin hypnotisoituneita omasta maailmankuvastamme.
Kaivokokemukseni ravisteli minut hereille hypnoosista, jossa olin ollut sattuman armoilla voimattomana seilaava “kohtalon oikku”. Olin elänyt erillisyyden tilassa, tiedottomana henkisestä tai energeettisestä olemuspuolestani, kummin vaan, ja tulkinnut elämäni tapahtumia lähes kokonaan tieteellisestä maailmankuvasta käsin. Nyt vanhat uskomukset menettivät pikkuhiljaa otteensa ja tilalle tuli toisenlaisia uskomuksia ja tarinoita, jotka sopivat kokemukseeni ja selittivät sitä. Olin herännyt näkemään yhden laatikon ulkopuolelle mutta samalla astunut toiseen laatikkoon. Nyt minut suggeroi uudet tarinat, joista muodostamani maailmankuvan kautta tulkitsin ja koin elämää eri näkökulmasta käsin kuin ennen. Enää en tuntenut olevani voimaton ja sattuman armoilla mutta silti olin hypnoosissa. Nyt hypnoosini oli vain kokemuksena mukavampi kuin aikaisemmin, sillä ymmärsin todellisuuden olevan muutakin kuin fyysisten aistien tarjoama mielikuva ja mikä tärkeintä, tiesin että on olemassa rationaalista mieltä laajempi tietoisuus. Tämän viisauden avulla olin selvinnyt pois kaivosta.
Kvanttifysiikan avulla on todistettu, että fyysinen todellisuus, kuten me sen koemme, on illuusiota ja kaikki ympärillämme on vain energiaa. Albert Einsteininkin väitetään todenneen, että “todellisuus on vain harha, tosin se on sitkeä harha”. On hämmästyttävää miten tämä harha vaikuttaa niin… todelliselta. Mutta ihan samoinhan on unienkin kanssa. Ollessamme unessa, emme välttämättä tiedosta nukkuvamme mutta herättyämme tajuammekin, että kokemamme ei ollut totta - ainakaan niin miten me todellisuuden usein määrittelemme. Näkemämme unet saattavat äkkiseltään tuntua sekavilta tai merkityksettömiltä, mutta jos unien symboliikkaa tarkastelee lähemmin, saattaakin huomata niihin sisältyvän tärkeitä vihjeitä omaan itseen ja elämään liittyen. Samoin koen elämäni tapahtumien olevan ilmentymä sisäisestä tilastani, alitajunnastani. Kokemani asiat ovat siis hyviä vihjeitä siitä, millaisia uskomuksia ja tarinoita kuljetan vielä mukanani. Kaiken ollessa energiaa vedän puoleeni sellaista, mikä värähtelee samalla taajuudella kanssani: miellyttäviä tai epämiellyttäviä tilanteita ja kokemuksia. Kääntäen ilmaisten, mikä ei ole minussa, ei ilmene kokemuksessanikaan. Jos siis haluan muuttaa elämässäni vallitsevia olosuhteita, minun on käännettävä huomio sisäänpäin ja aloitettava sieltä, itsestäni. Samoin koen olevan silloin, kun kyse on kollektiivisesta kokemuksesta eli kollektiivisen alitajunnan luomasta illuusiosta. Muutos kaikkeen lähtee aina yksilötasolta. Ensin on kuitenkin oltava tietoinen todellisuuden harhasta, hypnoottisesta tilastamme, sillä samoin kuin hypnotisoitu henkilö voi halutessaan vaikuttaa istunnon kulkuun, voimme mekin vaikuttaa kokemaamme illuusioon.
Kaiken olevaisen luonnetta on mahdotonta hahmottaa tai ymmärtää ihmisperspektiivistä käsin mutta sen olen havainnut, että kipeät tai haasteelliset kokemukset elämässäni ovat tulleet paljastamaan jotain minusta itsestäni ja uskomuksistani. Koen, että niiden perimmäinen tarkoitus on ollut auttaa minua löytämään sisäisen rauhan ja luottamuksen tila. Vastoinkäymiset ovat pakottaneet pysähtymään. Tutkimaan asioita toisesta perspektiivistä ja päästämään irti vahingollisista muistoista ja tunteista. Tarinoista. Ne ovat vieneet minua lähemmäksi autenttisuuttani ja omaa potentiaaliani. Ne ovat avanneet tietoisuuttani.
