Olen muistisairaan äitini luona. Hän on iloinen ja helpottunut, kun olen tullut tapaamaan häntä. Hän kokee turvaa lähelläni ja kyselee jo milloin minun pitää lähteä. Vastauksestani riippumatta hän toteaa aina, “niinkö pian”. Mikään aika ei ole riittävä. Hän ei halua, että lähden ja hän jää yksin. “Ei mietitä sitä nyt”, sanon ja keitän kahvit. Suljen television, jotta voimme jutella rauhassa. Huomaan äitini muistin heikenneen entisestään. Hän ei muista ikäänsä tai juuri käymäämme keskustelua, mutta yhden asian hän on sisäistänyt. Asia, joka on päivittäin television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa. Sen takia hänen ja monen muun maailmasta on tullut entistä pelottavampi paikka. Miten hyvin asiat olivatkaan ennen, äitini miettii. Ruokakin oli kunnollista. Ja ihmiset tapasivat toisiaan. Nykyään kaikki tuijottavat vain kännyköitään. Onko maailma mennyt sekaisin, hän kysyy minulta.
Voi kun voisin ottaa äitini pelot pois. Valaa häneen luottamusta ja uskoa Rakkauteen. Ei ole mitään syytä huolehtia, lohdutan häntä. Kaikki on AINA hyvin. Puhun totuutta, mikä resonoi minulle sydämessäni. Pyydän äitiä menemään makuulleen sänkyynsä. Hieron hänen jalkojaan ja hyräilen melodioita intuition ohjaamana. Tunnen miten hän rentoutuu ja maalliset murheet voivat jäädä hetkeksi taka-alalle. Aika pysähtyy.
Olen junassa. Kuuluttaja kertoo, että henkilökunta haluaa tehdä matkastamme mahdollisimman turvallista. Miesääni suosittelee kasvomaskia ja käsidesiä. Myös etäisyyden pitäminen muihin matkustajiin on toivottavaa. Seison istumapaikkani kohdalla takkia riisuen ja annan katseeni kiertää vaunun muissa matkustajissa. Näyttää siltä, että olen ainoa maskiton matkustaja. Tai ei sittenkään. Käytävän toisella puolella oleva nainen ottaakin maskinsa pois nähdessään minut. Katseemme kohtaavat. Niin myös hymymme.
Jos et pidä maskia itsesi takia, niin pidä edes muiden takia, joku sanoo myöhemmin. Huolehditaan toisistamme sanoo kaupan kuulutuskin. Käsidesiä on tarjolla kaikkialla. Kaupoissa, junissa, ravintoloissa. Kumppanikin väittää tarjoilijan katsoneen pitkään, kun en käyttänyt sitä. Mitä jos paikka joudutaan sulkemaan takiani.
En syyllisty, enkä osaa pelätä. Näen asiat toisin. Näen ihmisen potentiaalin toisin. Tuntuu kuin minut olisi vedetty mukaan näytelmään, jonka draama ei kosketa. Se ei yksinkertaisesti resonoi sydämessäni. Miten selittäisin ajatuksiani. Tarvitseeko edes.
Kokoonnumme kansalaistorille itsemääräämisoikeuden ja sananvapauden puolesta. Seisomme isossa ringissä, noin sata ihmistä, toinen toisiamme kädestä kiinni pitäen. Tunnen miten yhteys välillämme voimistaa minua. Saa hymyilemään ja kehoni liikkumaan rauhallisen musiikin tahtiin. Olemme elävä, elastinen rinki, jokainen omalla paikallaan ja olemuksellaan osa kokonaisuutta. Katsoessani meitä sieluni silmin ylhäältä päin näen valokehän ja värien kirjon, mikä syntyy yhteydestämme. Miten nostattava hetki! Kaikin tavoin eheyttävä. Se saa sydänalani kuplimaan riemusta. Kehoni alkaa liikkua nopeammin ja haluaa päästää irti. Antaudun rytmin vietäväksi. Me kaikki tanssimme. Nauramme ja pompimme. Laitan silmät kiinni, nostan kädet ylös ja annan mennä.
Tuollainen kokoontuminen saattaa herättää pelkoa muissa, joku miettii myöhemmin. Toinen arvelee sen olevan uhkarohkeaa. Kolmas taas voimaantuu kuulemastaan ja haluaa tulla mukaan seuraavalla kerralla. Niin minäkin! Haluan olla mukana MYÖS seuraavalla kerralla. En siksi, että olisin välinpitämätön vaan siksi, että välitän.
Täytän keuhkot ilmalla. Hengitän syvään. Olen omassa keskuksessani rauhan tilassa. Tästä tilasta käsin kaikki on hyvin. Ei ole syytä panikoida. Ei yrittää kontrolloida. Elämä tapahtuu kauttani, joten annan huomioni asioille, jotka yhdistää, eheyttää ja parantaa. Rakkaus ohjaa minut näiden asioiden luo. Se ohjaa minua aina, kun annan sen tehdä niin.
