Viime aikainen maailmantilanne on antanut aitiopaikan itsetutkiskelulle. Miten reagoin kaikkeen ulkoiseen tai miten muiden kommentit ja uskomukset vaikuttavat. Loukkaannunko, huolestunko, ärsyynnynkö. Miten toimin. Mitä ajattelen ja sanon. Mitä tunnen. Tutkin itseäni ja reaktioitani mielenkiinnolla ja yritän tarvittaessa palauttaa tasapainon keskittymällä näihin tuntemuksiin. Sallin ne. Tulen niistä tietoiseksi. Annan anteeksi ja päästän irti…
Tai ainakin melkein, mutta ego kamppailee. Se ei haluaisi luovuttaa niin helposti. Sillä on jotain hampaankolossa. Muiden eriävät mielipiteet tuntuvat siitä henkilökohtaiselta loukkaukselta. Se haluaa lyödä vastapuolelle omat faktat tiskiin, ja mielellään siinä samalla luun kurkkuun. Ego haluaa olla oikeassa ja sanoa viimeisen sanan.
Hätkähdän. Mistä tälläinen reaktio. Sykkeeni on kohonnut ja kehoni jännittynyt. Mitä minussa tapahtuu. Miksi tunnen tarvetta puolustautua tai todistella omia näkemyksiäni. Tai ylipäätään jatkaa väittelyä. Miksi.
Keskityn hengittämiseen. Syvään sisään- ja uloshengitykseen. Tarkkailen mitä minussa tapahtuu. Olen vaan ja tarkkailen. Tunnen miten pikkuhiljaa rentoudun ja sydämen lyönnit rauhoittuvat. Alan kokemaan tuntemuksia eripuolin kehoa. Pistelyä, painetta, viileyttä, kuumuutta, kihelmöintiä... Kehoni tuntuu välillä vieraalta. Kuin sillä ei olisi mitään rajoitteita tai rajoja. En puutu mihinkään. Annan kaiken tapahtua. Ajatuksia tulee ja menee. Osa on muistoja, osa jotain ihan muuta. En analysoi, vaan antaudun kokemukselle. Yhtäkkiä tunnen miten rintaani puristaa. Kurkkua kuristaa ja jostain syvältä nousee pelko. Itkettää. Tunne tulee pintaan hyökyaallon lailla ja padot murtuu. Se saa vaikeroimaan ääneen. Koko kehoni tärisee. Sydämeeni pistää. Olen haavoittunut! Siltä se tuntuu. Olen haavoittunut sydänjuuria myöten.
Miksi minusta tuntuu tältä. Mikä tämä haava on. Tarkkailen mitä minussa tapahtuu, kunnes pikkuhiljaa etäännyn kokemuksesta. Kehoni tuntuu raskaalta, mutta huomaan kipuni kadonneen. Jäljellä on tasainen virtaus, jonka aistin valona. Se menee kehoni läpi ja saa oloni tuntumaan kevyeltä. Kuin leijailisin painottamassa tilassa. Se on miellyttävä kokemus, jossa on helppo hengittää.
Silloin se tapahtuu. Myötätunto, jonka aistin on käsinkosketeltavaa, ja voin tuntea miten rakastettu olen. Olen rakastettu! Ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Omana itsenäni. Olen rakastettu. Puutteistani ja virheistäni huolimatta. Juuri tälläisenä. MINÄ olen rakastettu! Meinaan pakahtua onnesta. Kokemus on niin vahva, että kyyneleet virtaavat vesiputouksena. Olen helpottunut ja kiitollinen. Tuntuu kuin joku kannattelisi minua. Kuin olisin sylissä. Turvassa. Tuossa hetkessä tiedän, että kaikki on hyvin. Että kaikki on AINA hyvin. Olen täydellisessä luottamuksen tilassa ja päästän kaikesta muusta irti. Sen jälkeen tunnen miten laajenen, kunnes olen yhtä kaiken kanssa. Olen minä. Olen sinä. Olen mitä tahansa. Minä olen.
Havahdun. Joudun miettimään kuka olinkaan. Se unohtui, mutta palautuu takaisin mieleeni. Hetken ajan koko maailma näyttäytyi näyttämönä, jonka jokainen hahmo ja tapahtuma olin. Ei ollut muita. Oli vain yksi mieli ja sen luoma näytelmä. Mutta nyt olen takaisin tässä. Itsenäni. Taas erillinen kaikesta muusta. Tai siltä se ainakin tuntuu.
En täysin ymmärrä mitä koin, mutta tiedän jotain merkittävää tapahtuneen. Oloni kertoo sen. Ego on laskenut aseensa ja olen levollinen. Tunnen sisäisen rauhan ja luottamuksen. Se saa asiat näyttämään erilaiselta kuin aikaisemmin. Nyt voin antaa olla. Ei ole syytä takertua. Miten vapauttavaa! Olen kiitollinen.
