Elämää voi elää niin, että sitä ei suunnittele valmiiksi, ja sen jälkeen yritä pysyä suunnitelmissa. Koen että tarkat suunnitelmat ja määreet rajoittavat ja ovat kontrollia, mikä on hyvin tyypillinen tapa elää. Tutut mallit ja tavat tuovat mielelle turvallisen olon, ja kontrolli varmaan juontaakin turvattomuuden tunteesta. Samaa kontrollia on sekin kun haluamme rajata ketä ihmisiä yhteisöön pääsee. Miksi me teemme niin. Siksikö ettei joku Jorma (sori kaikki Jormat) käyttäydy kuten minusta on sopivaa tai usko samoihin asioihin kuin minä. JOS kaikki on energiaa ja samankaltaiset värähtelyt vetävät toisiaan puoleensa, niin Jormassa on jotain samaa kuin minussakin. Siten hän toimii peilinä näyttäen ehkä omat tiedostamattomat varjoni. Ja toisinpäin. Minä toimin peilinä hänelle. JOS kaikki on Oneness’ia, ykseyttä, “we are one”, niin Jorma ja minä olemme jollakin tavoin yhtä ja se minkä teen hänelle teen myös itselleni. JOS karma ohjaa elämää, niin Jormalla ja minulla on nähtävästi vielä jotain kesken, kun triggeröimme toisiamme, ja nyt on ehkä tullut aika saada se päätökseen. JOS taas kaikki on sattumaa ja olen vain sattuman oikku, niin sitten on ihan sama mitä Jorman kanssa tehdään ja ihan kaiken muunkin. Mikään ei vaikuta mihinkään. Harmonia hankkeen lähtökohtainen uskomus kuitenkin on, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tällöin mitään ei voi sulkea pois kokonaisuudesta. Myöskin yksi keskeisempiä ajatuksia Harmoniassa on, että ihminen ei ole kaikkivoipa tietäjä. Miten ihmisen perspektiivistä voisi sanoa absoluuttista totuutta mistään asiasta, kun se mitä luulemme tietävämme tänään, saattaa jo viikon, kuukauden tai vuoden päästä olla muuttunut muuksi. Tämä on toki oma subjektiivinen näkemykseni ihmisenä ollessani, eikä mikään mikä kauttani tulee ole muuta kuin sitä. Ei edes kanavoitu teksti.

Kaiken hyväksyminen on askel irti kontrollista ja tuomitsemisesta (meikäläiset - heikäläiset, heränneet - unessa olijat), enkä tarkoita tällä olevani itse pyhimys. Tunteet vie ja ottaa vallan, mutta kun tilanne rauhoittuu voin nähdä asiat toisesta perspektiivistä käsin ja miettiä miksi triggeröidyin tai miksi tuomitsin. Mikä haava/kipu/trauma minussa aktivoitui. Miksi en voinut kohdata Jormaa neutraalisti. Se on varjotyötä ja mielestäni avain todelliseen vapauteen. Toisin kuin se, että hommaan ulkoisessa maailmassa itselleni maata ja mukavat kaverit ympärilleni, joiden kanssa tullaan jotenkin toimeen. Nahistellaan välillä, mutta yritetään pysyä positiivisen puolella tai ehkä otetaan hatkat, kun Jorma alkoi käymään hermoille. Vaihtoehtoisesti heivataankin porukan voimin Jorma mäkeen, kun se alkoi ärsyttämään yhtä jos toista. Vielä kun selän takana puhutaan ja haukutaan kuinka paska tyyppi se onkaan, niin saadaan omille ikäville tunteille kaikupohjaa muilta, jotka eivät myöskään halua kohdata tunteita itsessään. Ja näin kierre jatkuu. Ulkoistetaan sisäinen kipu rajaamalla ulkoista, vähän kuin ruoka-aineallergioissa.

Olen kokenut, että antautuminen sisäiseen ohjaukseen (eli silloin ei tarvi tietää miten ja miksi) on koko ajan helpompaa, kun tekee varjotyötä: kohtaa itsensä ja omat haavansa (joita ei aina edes itsessään tunnista). Kun ei enää junnaa paikallaan ikuisessa luupissa vetämässä elämäänsä samoja ongelmia eri paketissa, niin synkronia alkaa lisääntymään, samoin ns. ihmeet: asioita, jotka ovat usein mielelle haasteellisia ymmärtää. Kun päästämme irti kontrollista ja alamme luottamaan sydämen ohjaukseen (miten kukin yhteyden korkeimpaan kokeekaan), niin löydämme vastauksen kaikkeen. Se on mystikon polku, mikä avautuu askel kerrallaan. Sitä ei voi nähdä etukäteen, sillä se vaatii rauhaa kuunnella sydämen ohjausta ja kulkea sen viitoittamia askelmerkkejä. Me olemme tottuneet ratkomaan asiat ulkoisessa maailmassa mm. haluamalla tietää mihin tässä ollaan matkalla ja onko mukana sellaisia matkalaisia, jotka ymmärtävät minua. Mieli etsii helposti tukea ja turvaa ulkoisesta maailmasta, mutta tässä on kyse ennen kaikkea sisäisestä matkasta ja turvan tunteen löytämisestä itsestään ja yhteydestä korkeampaan. Niin ylhäällä kuin alhaalla tarkoittaa juuri sitä, että kun sen löytää sisältään, niin se heijastuu lopulta myös ulkoiseen todellisuuteen. Tälle polulle lähteminen on henkilökohtainen päätös. Se on sisäinen matka, mikä lopulta tuo yhteisön yhteen. Etukäteen ei tarvi tietää keitä tai miten, koska ohjauksessa kaikki tapahtuu luonnollisesti, orgaanisesti.